Kirsikka gazpacho & reseptin nimeämisen problematiikka

Kylmä gazpacho ja hellesää = joka kesäinen parivaljakko. Mitä kuumempi on keli, sitä todennäköisempää että meillä syödään jonkinlaista kylmää (hedelmä+ marja+) vihannessosekeittoa, jonka ristin ”gazpachoksi”. Tänä eeppisenä hellekesänä meillä onkin syöty gazpachoa poikkeuksellisen tiheällä tahdilla 😀

Teen gazpachoa monenlaisista raaka-aineista, mutta eniten meillä syödään tomaattipohjaista gazpachoa andalusialaiseen tapaan. Tai no, pienellä hedelmäisellä twistillä, jos ihan tarkkaan otetaan! Rakastan nimittäin lisätä gazpachooni joko kirsikoita, vesimelonia tai mansikoita – niiden keittoon tuoma pieni makeus on vastustamaton! Niinpä tämän kesän gazpaho-ohjeeni on kirsikka gazpacho … höystettynä pohdinnoilla reseptien nimeämisen problematiikasta ja ruokakirjoittajan vastuusta.

Jump to Recipe

Gazpacho

Ottaen huomioon kuinka paljon teen ”gazpachoa”, olen sivistänyt itseäni tämän klassikon historiasta hävyttömän vähän. Aika korjata asia! …tosin, aivan helpoksi ei tämä tehtävä osoittautunut, kun ruoasta, jolla on niinkin pitkä historia kuin gazpacholla löytyy välillä hieman ristiriitaistakin infoa. Lisäksi lukisin aiheesta mieluiten espanjaksi, mutta espanjan taitoni ovat alkeiden tasolla… Joten tässä ollaan englanninkielisten lähteiden armoilla, vaikka kyseessä on espanjalainen ruoka. Älä siis usko alla selostamaani aukottomaksi totuudeksi, joohan? Kyseessä on lähinnä löyhä kooste netistä kaivelemaani tietoa (ja jokaisen joka elelee netin aikakautta, pitää käsittää että netistä löytyy välillä vähän kaikenlaista ”tietoa”…)

Gazpachon historia ulottuu ilmeisesti antiikin roomalaiseen leivästä, viinietikasta, öljystä ja valkosipulista sekoitettuun puuroon, joka saapui Espanjaan roomalaisten mukana. Siellä siitä jalostui ajoblanco eli ”valkoinen gazpacho”: mantelia, leipää, valkosipulia ja etikkaa sisältävä kylmä keitto … tosin ajoblancon juuret ovat käsittääkseni peräisin myös maureilta. Ehkäpä molemmat tekivät jotain samankaltaista, josta jalostui ajoblanco? Joka tapauksessa, ajoblanco on ihanaa 😀 Tähän yhtälöön lisättiin tomaattia tietysti vasta, kun se saapui Eurooppaan 1500-luvulla, ja näin meidän tuntemamme tomaattipohjainen punainen gazpacho alko pikkuhiljaa muodostua. Gazpacho on siis suhteellisen uusi ruokalaji verrattuna siihen, mikä on ns. alkuperäinen gazpacho. (Kiitos infopläjäyksestä Wikipedia, gazpacho -sanan etymologiasta voit muuten lukea kiinnostavia pohdintoja täältä!)

Gazpacho, gazpacho…  ja vielä kerran gazpacho!

Espanjassa gazpachosta on eri alueilla omat variaationsa ja niin on varmasti myös jokaisessa kodissa. Perinteisesti gazpacho tehtiin morttelissa ja lopputulos on alueesta (ja kodista) riippuen karkeampaa, sileämpää, paksumpaa, ohuempaa… Raaka-aineet sekä keiton lisukkeet vaihtelevat yhtä lailla. On salmoreja, on ajoblanco, on porra antequarana… ja on andalusialainen gazpacho. Andalusialainen gazpacho on näistä se, joka on tunnetuin ympäri maailman; se, mitä todennäköisesti tarkoitetaan kun puhutaan ihan vain gazpachosta. Gazpacho andaluz syntyy reilusta määrästä kypsiä tomaatteja, jotka soseutetaan sileäksi ja tarjoillaan kylmänä, usein lasista. Sekaan tulee yleisimmin niin paprikaa kuin kurkkuakin, sekä tietysti valkosipulia, etikkaa (sherryviinietikkaa), oliiviöljyä, sekä joskus leipää. Helppoa, vai mitä? No ei. Ymmärtääkseni paprikan kuuluisi olla vihreää, mutta joissain lähteissä se on punaista (käytän itse mieluiten punaista, koska se on makeampaa ja edesauttaa gazpachon punaista väriä), kurkkua ei aina lisätä, ja leipä kuuluu enemmänkin salmorejaan… joten kaikesta kaivelemastani tiedosta huolimatta en edelleenkään ole aivan varma mitä andalusialaiseen gazpachoon tulee ihan aukottoman varmasti. Jospa vielä pääsisin jonain päivänä paikan päälle asiaa tutkimaan netin sijaan…

Levittyään syntysijoiltaan Espanjan niemimaalta maailmalle, gazpachoon on kuitenkin heitelty melkein mitä vaan. Erilaisia marjoja, hedelmiä, vihanneksia, jopa yrttejä… ja niin olen tehnyt pokkana minäkin! (Tässä LA Timesin artikkelissa kuvataan kuinka gazpacho levisi Amerikassa ja miten reseptistä kehittyi siellä aivan omanlaisensa viritys.) ”Aitoa gazpachoa” – minkä alueen versiota vaan – en ole kuitenkaan koskaan maistanutkaan. Uskokaa tai älkää, en ole koskaan käynyt manner-Espanjassa! Mikä siis oikeastaan on gazpachoa, mikä silkkaa kylmää vihanneskeittoa? Voiko soseutetun kylmän vihanneskeiton ja gazpachon välille vetää = -merkin?

Gazpac-do, gazpach-don’t

Tässä blogissa gazpachoksi on ristitty käytännössä kaikenlaiset raaoista raaka-aineista tehdyt soseutetut kylmät vihanneskeitot. Olen tehnyt vuosien varrella ”gazpachoa” nektariinista, vesimelonista, maissista ja lehtikaalista… ja vielä kerran vesimelonista. Todennäköisesti se ainoa soppani mikä on lähellä jotakin espanjalaista gazpachoa on ajo blanco, jonka tosin tein Berliiniläisen edesmenneen Industry Standard -ravintolan keittoa mukaillen, en minkään espanjalaisen perinnereseptin mukaan. Ja AIVAN, onhan repertuaarissani myös ”kännigazpacho”, (LOL) suomalaiseen juomakulttuuriin sulautettu gazpacho-variaatio! Mutta jos ihan tarkkoja ollaan, jokainen gazpachoni on oikeasti käytännössä ihan vain soseutettu kylmä hedelmä/marja/vihanneskeitto. Voiko niitä kutsua gazpachoksi? Soseutettu kylmä vihanneskeitto se on toisaalta gazpachokin. Hmmmm.

Hakukoneoptiomitu otsikointi: kirsikka gazpacho vs. kylmä kirsikkakeitto?

Monesti reseptieni nimeämistä pohtiessani minulla meinaa mennä aivot solmuun. Nimittäin jos haluaa hakukoneoptimoida ohjeensa, täytyy se nimetä sanoilla, joilla ihmiset tietynlaista reseptiikkaa etsivät. Niinpä esim. ”kirsikka gazpacho” (sanat vieläpä erikseen kirjoitettuna, ei yhdessä) on paljon käytetympi haku kuin ”kylmä kirsikkakeitto”.  Ensimmäisellä haulla vastaan tulee 35 900 osumaa, toisella 562. ”Kirsikkagazpacho” haulla pääsee lukuun 701 … ja hakukone herjaa ”tarkoititko kirsikka gazpacho?”… ei ihme että yhdys sana virheet kukoistavat netissä. ¯\_(ツ)_/¯

Eli. Voin liittää ohjeeni nimellisesti gazapchojen kaanoniin ja edesauttaa sitä, että useampi ihminen mahdollisesti löytää reseptini – tai valita nimen, joka on ehkäpä osuvampi mutta varsin vähän haettu. Sanojen oikenkirjoitus on sitten vielä asia erikseen! Monesti päädyn käyttämään otsikossa hakukoneelle suotuisaa nimeä ja selostamaan sitten täällä tekstissä, miten tarkasti ruokani oikeasti osuu nimen vihjaamaan viitekehykseen. Tai sitten otsikoin juttuni siihen tapaan kuin tällä kertaa: ”kirsikka gazpacho aka kylmä kirsikkakeitto”.

ruoan kulttuurinen omiMinen vs. ruokakulttuurien arvostaminen

Olen kirjoittanut ruokablogia jo kohta kahdeksan (jaiks!!!) vuotta ja varsinkin blogini alkuaikoina en ruokakulttuurisen omimisen teemoista ollut sen kummemmin kärryillä. Nimesin ohjeitani miten milloinkin ja vähän sinne päin, pysähtymättä sen kummemmin miettimään, mikä ruualleni olisi asianmukaisin nimi. Tietoni ja käsitykseni maailmasta ovat vuosien varrella kuitenkin kasvaneet ja sekä ohjeiden nimeämisen että reseptiikan kirjoittamisen sudenkuopat ovat ruvenneet tosissaan vaivaamaan minua. Onko oikein, että nimeän suomalaisena kotikokkina, joka ei edes ole käynyt Espanjassa, erilaiset kylmät sosekeittoni aina gazpachoiksi? Gazpacho on toki ruokalaji joka on levinnyt maailmalle, ja josta on olemassa lukuisia erilaisia versioita… mutta silti? Ruokakulttuurisesta omimisesta tässä ei suoranaisesti ole kyse, mutta jokin silti tökkii. 

Mitens tämän nyt sanoittaisi. Siis: olisiko se jees, että vaikkapa polentalla ja munakokkelilla täytettyä rypytettyä filotaikinapiirakkaa kutsuttaisiin karjalanpiirakaksi ruokakirjoittajan toimesta, joka on netissä nähnyt muutaman kuvan karjalanpiirakasta, ehkäpä lukenut muutaman reseptinkin, soveltanut vähän lukemaansa ja näkemäänsä … ja keksinyt omasta päästään loput? Veikkaan että useimpien suomalaisten mielestä EI. (Tosin tuo piirakka alkoi just houkuttelemaan, kuulostaa oikeastaan aika hyvältä!) Ja toki juuri tämän vuoksi mm. karjalanpiirakka on saanut nimisuojan! (Ps. Kaivelin huvikseni löytyykö netistä englanniksi jotain katastrofaalisen pieleen laadittua karjalanpiirakkaohjetta, eikä onneksi löytynyt. Tosin löytyi yksi, jossa munavoihin laitetaan jauhettua inkivääriä!?)

Ananasta pizzaan

Eri ruokakulttuurien leviäminen maailmalle on hieno ja elämää rikastuttava asia. Ja jokainen saa kokata mitä tahtoo, niistä raaka-aineista mistä pitää ja juuri sillä reseptillä mitä haluaa käyttää! Kaikillahan ei suurta valinnanvaraa edes ole, hyvä jos on ruokaakaan… Joten kyllä, laita ihmeessä vaikka ananasta pizzaan jos se tuo elämääsi iloa. Minä ainakin laitan, yritäkin vain kieltää! En kuitenkaan väittäisi pizzani silloin olevan autenttista napolilaista pizzaa, tai edes italialaista. Jos tätä BBC:n juttua on uskominen, ”hawaijilainen pizza” on itseasiassa kreikkalais-kanadalaista alkuperää. (Kiitos Sam Panapoulos, minulle luomuksesi maistuu, tosin olisit kyllä voinut nimetä sen toisin?)

On tosiaan yksi asia arvostaa eri ruokakulttuureja perinteineen, ruoanlaittoteknikoineen, makuineen ja raaka-aineineen ja luoda näistä asioista inspiroituneena omaa reseptiikkaa, toinen omia niistä tietoisesti valikoituja paloja ja esittää ne ominaan. Ja kolmas, kun tällä omimisella brändäydytään ja pistetään rahoiksi… Toki globaalissa maailmassa erilaiset fuusioreseptit ovat monen arkiruokaa ja reseptit muokkautuvat sen mukaan, mitä saatavilla on. Ruokakulttuurit elävät, haarautuvat, sulavat toisiinsa ja kasvavat globalisaation, median, matkustelun, maahanmuuton ja turvapaikanhakijoiden mukana. Kuten nyt vaikkapa tuo kreikkalaisen maahanmuuttajan Kanadassa luoma ”hawaijilainen” pizza! Ruokamaailman vaikuttajien olisi mielestäni kuitenkin vastuullista avata reseptien taustoja ja inspiraationsa lähteitä selkeästi ja läpinäkyvästi, sekä ainakin yrittää välttää annosten yleistävää tai harhaanjohtavaa nimeämistä. Näin koen ainakin itse!

Ruokakirjoittajan vastuullisuus

Ja nyt kun olen vuodattanut ajatuksiani aiheesta, otetaanpa pieni katsaus oman navan suuntaan… Innokkaana kotikokkina kulutan valtavasti ruokasisältöjä eri lähteistä ja kanavista. Kaivelen jatkuvasti eri ruokakulttuurien reseptiikkaa ja kotini pursuilee erilaisia raaka-aineita ympäri maailman. Kun kokkaan ”spontaanisti jotain omasta päästäni”, annoksen syntyyn kaikella todennäköisyydellä vaikuttaa kaikenlainen päässäni muhiva tieto. Osa siitä on aktiivisesti tiedostamaani, osa alitajuista.

Tässä kohtaa onkin selvästi kompastuskiveni: en aina muista lähteä tyhjentävästi tai edes ylimalkaisesti jäljittämään ja purkamaan ohjeideni syntyä auki täällä blogissa. Tämä siitä huolimatta, että koen tosiaan nykyään tärkeäksi sanoittaa missä kaikkialla kunkin reseptini juuret mahdollisesti majailevat ja tehdä myös läpinäkyväksi suhteeni k.o. juuriin! Kun reseptiikkaa on blogiin vuosien varrella kertynyt 600+ jutun verran, seassa on taatusti monta, joissa aihe on täysin sivuutettu. ”Aina ei jaksa selostaa” selitän itselleni, mutta eihän se selostaminen välttämättä vie tiiviimmillään kuin muutaman lauseen. Niinpä minun täytyy petrata asiassa ja pyrkiä avaamaan reseptiikkani juuria edes lyhyesti joka kerta. Välillä rykäisen ja käyn läpi myös blogiarkistojani, päivittäen vanhoja juttujani tämän aiheen suhteen… mutta hidasta se on, kun tekee täyttä päivätyötä blogin lisäksi. Kaikkia muinaisia juttujani siis tuskin saan ikinä päivitettyä, mutta voin ainakin pyrkiä siihen että jokainen uusi reseptini vastaa omia nykyisiä kriteereitäni.

Osa ongelmaa vs. osa ratkaisua?

Olen siis sitä mieltä, että meillä nettiin reseptiikkaa tuuttaavilla ihmisillä on vastuumme. Olemme osa edelläkuvailemaani ongelmaa, mutta ehkäpä myös osa ratkaisua? Vähin mitä voin itse ruokasisältöjen kirjoittajana tehdä, on muistaa selkeästi sanallistaa joka ikiseen ohjeeseeni, mistä sen vaikutteet ovat peräisin ja mikä oma suhteeni/sijaintini näihin vaikutteisiin on. Minulle on itsestäänselvää, etten suomalaisena kotikokkina todellakaan ole minkään ruokakulttuurin ekspertti (haha, edes suomalaisen!), mutta en tietenkään voi tuudittautua siihen ajatukseen että tämä olisi selvää myös jokaiselle lukijalleni. Niinpä ei auta kuin selostaa!

Voi olla että tulen sen vuoksi toistamaan itseäni, mutta satunnainen blogiini tietyn jutun perässä eksyvä ei edellisen postaksen selonteoista tiedä. Samaten voin ruokasisältöjen kuluttajana pysähtyä netissä seikkaillessani pohtimaan aina, millä perusteilla ohje on mahdollisesti laadittu ja nimetty, sekä tarkistaa, onko kirjoittaja kyseisen ruokakulttuurin edustaja. Jos ei, kannattaa lukemaansa minusta suhtautua aina tietyllä varauksella. K.o. ohje saattaa hyvinkin olla erittäin herkullinen, mutta ei välttämättä aivan nimensä mukainen. Kuten nyt vaikkapa tämä oma ”gazpachoni” tässä tänään 🙂

Yritän tällä logiikalla valita myös jutuissa linkkaamani lähteet ja referenssit, mutta kuten gazpachon historiaa kaivellessakin, tiedon etsiminen pääsääntöisesti englanniksi pistää kyllä omat rajansa valikoimalle. Jos aikaa olisi yllinkyllin, löytyisi varmasti melkeinpä aiheesta kuin aiheesta toki silti myös englanniksi erinomaista materiaalia! Lähinnä kyse onkin siitä, löydänkö näitä tietoja. Hakukoneiden armoilla kun ollaan tässäkin…

Kirsikka ”gazpacho”

Joten. Tämäkin aikaansaamani hakukoneoptimoidusti nimeämäni gazpacho on lähinnä soseutettu kylmä kasviskeitto, jonka inspiraationa on andalusialalainen gazpacho … tai siis mielikuvani andalusialaisesta gazpachosta, kun en kerran Andalusiassa ole gazpachoa syönyt. Paitsi että seassa on pieni määrä jotain makeaa: kirsikoita! Tai vesimelonia, mansikoita, vadelmia…. mikä nyt kulloinkin on sesongissa. Ja voihan se olla että Andalusiassakin joku tekee välillä samoin?

Lue lisää (ruoan) kulttuurisesta omimisesta täältä:

• Gloria: Mikä ihmeen kulttuurinen omiminen?
• Viisi Tähteä: Kolumni – Voiko kantasuomalaisen huippukokin aasialaisravintola olla aito ja autenttinen
• Food52: What is Food Cultural Appropriation?
• BBC: Why is food such a sensitive subject?