Löytö: villiparsa

Onpa minua lykästänyt tänä keväänä! Ensin toteutui unelmani karhunlaukasta ja nyt sain käsiini villiparsaa! Kaikenlaista sitä ehtii lyhyessä ajassa tapahtua – en vielä huhtikuussa nimittäin olisi kumpaakaan uskonut omalla lautasellani näkevän. Moinen lykky lienee pitkälti sen ansiota, että sekä erilaiset satokausikasvikset, että villivihannekset ovat nykyään niin kovin trendikkäitä – kysyntää riittää siis myös näille vähän erikoisemmillekin ruokakasveille.

Villiparsa on aivan sama kasvi (asparagus officinalis) kuin meille kaupassa myytävä mehevä pötkyläkin, mutta vapaana kasvaessaan se vain pääsee kasvamaan korkeammaksi (jopa 150 cm), ohuemmaksi, haarautuvaksi ja – yllätys yllätys – hieman erimakuiseksi. Luontoportti -sivun mukaan parsaa kasvaa luonnonvaraisena täällä meidän pallonpuoliskolla Etelä- ja Länsi-Euroopassa, mutta se menestyy myös Eteläisessä Suomessa. Netistä löytyy paljon lähteitä villiparsaresepteille erityisesti Kreikasta ja Kroatiasta, joten jos villiparsasta oikein innostuu, kannattaa varmasti harkita matkaa näihin kohteisiin 😀

Omat nippuni löysin kuitenkin vähän lähempää, eli Hakaniemen hallista, jonne piipahdin viikonloppuna hetken mielijohteesta äitini kanssa. Kyllä meinasi silmät pudota päästä, kun aivan varoittamatta edessäni oli yhtäkkiä vino pino villiparsaa! En siinä näystä innostuneena älynnyt edes kysyä mistä villiparsa myyjälle oli tullut. Koska hinta ei onneksi kuitenkaan ollut mikään päätä huimaava, nappasin kotiin lopulta jopa kaksi nippua alle kympillä.

Hieman kuivahtaneita osa villiparsojen latvuksista jo oli, mutta mitäs tuosta! Kauniita olivat joka ikinen minun silmissäni ♥ Leikkasin nippujen tyvestä vajaan sentin pois, jotta sain varsiin uudet imupinnat (ihan samoin kuin tehdään leikkokukille) ja lykkäsin villiparsaniput vesilaseissa jääkaappiin. Käärin kevyesti lasin päälle vielä hengittävän biopussin hieman suojaamaan villiparsoja. Näin saaliini sitten on odotellut käyttövalmiina jääkaapissa sitä kaikkea, mitä olen sille keksinyt tehdä.

Ekat villiparsani valmistin hyvin nopeasti kiehauttamalla ja söimme niitä valkopapusoseen kera näkkärin päältä piknikillä. Sunnuntaina samalla tavalla valmistetut villiparsat pääsivät aamupalapöytään bagelin päällisiksi.

Lounaaksi paistoin jäljelle jääneet villiparsat pikaisesti ruskistetussa voissa muutaman valkosipulin kynnen kera ja kääntelin koko komeuden lopuksi voineen päivineen tuorepastan sekaan.

Mitä huomasimme ystävien kanssa villiparsaa maistellessamme, oli että se on viljeltyä sisarustaan hieman kitkerämpi – joistain yksilöistä tuli jopa hieman voikukanlehti tai endiivi mieleen. Päätimme kuitenkin kuvailla villiparsan makua kitkerän sijasta ”villiksi”, kitkerä kun on ainakin minulle pääsääntöisesti vähän sellainen negatiivisempi kuvailu. Maku näissä ruipeloissa kun on kuitenkin varsin miellyttävä! Enimmäkseen toki maistuu tämä villinä kasvava parsa toki samalle, kuin viljelty parsakin – parsalle, eli ihanalle.

Koska villiparsa on niin valtavan ohut varreltaan, se kannattaa kypsentää todellakin nopeasti. Kiehautinkin omani niin, että laitoin paistinpannuun sentin verran vettä ja lisäsin parsat pannulle noin puoleksi minuutiksi veden alkaessa kiehumaan. Tämän jälkeen parsat saivat jääkylmän kylvyn, jotta kypsyminen loppuisi heti. Pannulla paistaessa toimin aivan yhtä nopeasti: kuumensin ruskistetun voin reilulla lämmöllä ja lisäsin villiparsan pannulle vajaaksi minuutiksi, jossa ajassa se jo pehmenee taipuisaksi.

Villiparsa-pasta ruskistetun voin kera

2:lle

n. 200 g villiparsaa

200 g tuorepastaa

n. 70 g ruskistettua voita

vastarouhittua mustapippuria + ripaus suolaa

kourallinen tuoretta persiljaa

2 valkosipulin kynttä

hieman sitruunanmehua

Valmista ensin ruskistettu voi:

Sulata voi mieluiten vaalean värisessä ja paksupohjaisessa kattilassa. Kun voi on sulanut, jatka sen keittämistä kokoajan pohjia myöten sekoitellen, jotta voista haihtuu vesi. Kattila kannattaa olla tässä vaiheessa korkeintaan keskilämmöllä. Voi alkaa lopulta vaahtoamaan aika runsaasti, jolloin sen ruskistumisvauhtia on vähän hankalampaa pitää silmällä, joten lämpöä kannattaa laskea prosessin loppua kohti.

Jatka voin ruskistamista huolellisesti pohjia myöten sekoitellen, kunnes sen väri muuttuu pähkinänruskeaksi ja tuoksu toffeemaiseksi. Varo polttamasta voin maitoproteiineja, eli niitä pieniä hippusia, jotka laskeutuvat kattilan pohjalle heti kun silmä välttää! Heti kun voi on tarpeeksi ruskeaa, kaada se kylmään astiaan jäähtymään, jotta ruskistuminen ei pääse enää jatkumaan. Voit säilyttää ruskistettua voita jääkaapissa tavallisen voin tapaan, joten sitä kannattaa tehdä kerralla ainakin minun mielestäni isompikin määrä. Mikäli teet voita vain tätä pastaa varten, aloita noin sadalla grammalla, jotta jäljelle jäisi tarpeeksi reilu määrä herkkua tähän ohjeeseen 🙂

Kun ruskistettu voi on valmista, viipaloi valkosipuli ohuelti ja silppua persilja varsineen. Lämmitä ruskistettua voita ja valkosipulia paistinpannussa miedolla lämmöllä, kunnes valkosipuli pehmenee. Keitä reilu kattilallinen vettä pastaa varten ja suolaa vesi kunnolla. Samalla, kun laitat tuorepastan kiehumaan, voit nostaa paistinpannun lämpötilaa kuumemmaksi ja lisätä sitten villiparsa pannuun. Kääntele parsaa kuumassa voissa, kunnes se pehmenee (n. 1-2 minuuttia) ja lisää sitten paistinpannun sisältö valutetun tuorepastan joukkoon heti kun pasta on kypsää.

Kääntele villiparsa-pastan sekaan lopuksi persiljasilppu ja mausta pasta mustapippurilla, suolaripauksella ja rutistuksella sitruunaa. Tarjoile heti!

Oletteko te bonganneet näitä harvinaisia herkkuja jostain? Mitä te näistä tekisitte tai olette jo tehneet? Omat nippuni on nyt mutusteltu ilolla loppuun, mutta käyn kyllä ensi tilassa tsekkaamassa hallin vielä uudelleen, josko pääsisin santsikierrokselle!

Varsinkin näitä bageleita tekisi mieli hioa vielä vähän pidemmälle – lisätä tuonne kierteiden väliin ohueksi viipaloitua retiisiä ja raastaa päälle vähän tuoretta piparjuurta esimerkiksi.

Ps. Kreetan maku -blogi on päässyt keräämään itse villiparsansa ja Isoäidin reseptillä -blogissa taas on kokattu villiparsaa kroatilaisen isoäidin reseptillä. Ai että! Ehkä minäkin vielä joskus… 🙂