Pataruokaa: voipapuja ja pecorinoa

Pataruokaa

Meri-Tuuli Lindströmin uunituore Pataruokaa -kirja on poltellut näppejäni jo viikkoja pääsemättä kuitenkaan tarkempaan syyniin. Olen odotellut kirjan valmistumista uteliaana jo vuoden verran, osallistuin nimittäin Meri-Tuulin ja kirjan superlahjakkaan kuvaajan Kreetta Järvenpään järjestämään ruokakuvausworkshopiin viime syksynä ja kuulin projektista tuolloin ensimmäisen kerran 🙂

Sekä Meri-Tuulin että Kreetan Instagramista on saanut seurata toinen toistaan houkutteleviempien reseptien muotoutumista upeiksi ruokakuviksi, joten olen tiennyt varsin hyvin mitä on odotettavissa. Koska hyvän kanssa ei minusta kannata hätiköidä, kirjan luettavaksi saatuani halusin odottaa sitä sopivaa rauhallista hetkeä, jolloin pystyn tosissaan tutkimaan sen kannesta kanteen keskeytyksettä. Sitä tässä sitten on odoteltu! Viime viikolla jouduin kuitenkin jäämään päiväksi kotiin potemaan flunssaa ja ykskaks pystyin antamaan kirjalle vihdoinkin sitä jakamatonta huomiota, jota se mielestäni ansaitsee.

Minusta on hauskaa huomata, miten erilaiset asiat kiinnittävät eri ihmisten huomiota – Hannan Soppa -blogissa on nimittäin juuri tehty tästä samasta kirjasta hänelle ensimmäisenä silmiin osunutta palsternakkapataa, kun itselleni sivuilta hyppäsi ekalla pläräyksellä esiin houkuttelevimmin Voipapua ja pecorinoa -ohje.

Olisi hauskaa joskus pysähtyä pohtimaan ja yrittää tiedostaa, mikä minun katsettani ohjaa. Työni on varsin visuaalinen ja olen erilaisten kuvien kanssa tekemisissä jatkuvasti, mutten silti arjessa pysähdy pohtimaan omaa havainnointiani läheskään niin usein kuin alallani olevan ihmisen ehkä sietäisi! Oliko se joku katseeni pysäyttävä ohjeen otsikossa, kuvissa väreineen ja sommitelmineen, vai silkkaa sattumaa?

Itse jouduin oikein etsimällä etsimään Hannan katseen pysäyttänyttä palsternakkapataa kirjasta, kun taas aukeama, jolla voipapupata majailee tuntuu aukenevan kirjasta minulle kuin itsestään. Voisikohan joku keittiöpsykologi laatia meille ruokanörteille omat horoskoopit ruokakirjoista silmään ekanan osuvien reseptien pohjalta? Ja mitähän tämä papuja, kirsikkatomaatteja, valkosipulia ja yrttejä sisältävä rusiikkisen yksinkertainen, miedossa lämmössä pitkään viihtyvä pata minusta kertoisi? 😀

Iltasatuja ja linnoja

Olen lukenut keittokirjoja lapsesta asti (jolloin rakentelin niistä tosin myös linnoja, patsaita ynnä muita viritelmiä), enkä kovin usein törmää sellaiseen kirjaan, josta haluaisin tehdä lähes jokaisen reseptin – ja vieläpä sellaisenaan, sooloilematta omia ideoitani reseptin sekaan. Tuppaan käyttämään keittokirjoja ja reseptejä nimittäin yleensä inspiksenä, en minä niitä siis kokatessa lue vaan iltasaduksi!

Pataaruokaa -kirjalla on siis jo nyt melko poikkeuksillinen paikka kotonani: se ei ole kirjahyllyssä, vaan työpöydälläni ja sen sivuilla on jo roiskeita ties mistä soosseista ja liemistä. Ensimmäiset roiskeet tulivat tietysti tästä papupadasta, jota täydellisempää flunssaruokaa en just nyt taida edes keksiä! Koska hoksasin laittaa pavut likoamaan edellisenä iltana, valmistui tämä ruoka kuin itsestään uunissa samalla kuin potilas levytti sängyssä kirjan kanssa. Sen verran jouduin reseptistä joustamaan, että käytin voipapujen sijasta tavallisia valkoisia papuja, joita kotoa löytyi jo valmiiksi. Maussa ei onneksi suuren suurta eroa voipavun ja valkoisen pavun välillä ole, mutta pienemmän kokonsa puolesta pata valmistui valkopavuilla ohjetta hieman lyhyemmässä ajassa.

Voipapuja ja pecorinoa Pataruokaa -kirjan mukaan

4:lle

5 dl kuivattuja voipapuja (tai valkopapuja!)

5 valkosipulin kynttä

1 tl suolaa

7 dl kasvislientä

400 g kirsikkatomaatteja

4 oksaa tuoreita yrttejä, kuten timjamia, oreganoa, meiramia tms.

2 rkl oliiviöljyä

Viimeistelyyn:

3 lehtikaalin lehteä (n. 6o g)

100 g pecorinojuustoa

suolaa

rapeaan leivänmuruun:

3 palaa vanhaa vaaleaa leipää (tai 3 dl japanilaisia pankojauhoja)

½ tl fenkolinsiemeniä

1 valkosipulin kynsi

3 rkl oliiviöljyä

½ dl hienonnettuja tuoreita yrttejä (esim. persiljaa, oreganoa ja timjamia)

suolaa

Huuhtele pavut ja laita ne likoamaan runsaaseen veteen yön yli. Valuta pavut ja huuhtele runsaassa vedessä. Kuori valkosipulit ja murskaa niitä kevyesti veitsen lappeella.

Laita pavut pataan, ripottele päälle suola ja lisää kasvisliemi. Asettele valkosipulit, tomaatit ja yrtit papujen päälle, valuta viimeiseksi oliiviöljy pataan ja laita uuniin. Paahda 200 asteessa grillivastuksia käyttäen noin 15 minuuttia tai kunnes tomaatit ja valkosipulit ovat ruskistuneet.

Nosta pata ulos ja laske lämpötilaa 140 asteeseen. Paina kevyesti lusikalla tomaatit ja valkosipulinkynnet papujen sekaan ja nosta pata takaisin uuniin. Anna hautua ilman kantta noin 2-3 tuntia tai kunnes pavut ovat pehmeitä. Tarkista välillä, että nestettä on tarpeeksi ja lisää tarvittaessa tilkka vettä.

Kun pavut ovat kypsiä, tarkista suolan määrä ja lisää tarvittaessa. Pese lehtikaalit ja revi ne suupaloiksi, heitä lehden kova keskiruoti pois. Kääntele lehtikaalit kuumaan pataan ja nosta vielä 5 minuutiksi uuniin pehmenemään.

Nosta pata pöytään ja veistele tai raasta päälle pecorinoa.

Padan voi viimeistellä lautasella vielä rapeilla leivänmuruilla, joita itse en potilaana jaksanut poikkeuksellisesti vääntää.

Rapeat leivänmurut:

Kuivaa leipää yön yli keittiön pöydällä tai uunissa 120 asteessa, kunnes se on kokonaan kuivaa. Murenna leipä tehosekoittimeen tai monitoimikoneeseen ja jauha karkeaksi muruksi. Jauha fenkolinsiemenet morttelissa.

Kuori valkosipulin kynsi ja leikkaa se puoliksi pituussuunnassa. Paina murskaksi veitsen lappeella. Laita valkosipulit ja öljy pannuun ja kuumenna keskikuumaksi. Paahda valkosipuleita hetki. Levitä leivänmurut ohueksi kerrokseksi pannulle ja ripottele päälle fenkolinsiemenet. Nosta lämpötilaa ja paahda murut kullanruskeiksi aina välillä ravistellen pannua. Kun leivänmurut ovat kauniin kullankeltaisia, lisää yrtit ja kääntele nopeasti seokseen. Mausta ripauksella suolaa ja kumoa muruseos lautaselle jäähtymään.

Jälkikäteen täytyy kyllä sanoa, että tuo rapea leivänmuru jäi kovasti houkuttelemaan! Fenkoli on mielestäni ihana mauste ja toimii loistavasti niin papujen kuin tomaattienkin kanssa. Pata maistui kuitenkin todella ihanalle ja mikä parasta, siitä riitti syötävää vielä seuraavallekin päivälle! …eikä tarvinnut pelätä muuten pariin päivään Draculaakaan 😀 ah, rakastan pitkään hautunutta valkosipulia!!!

Facebook

Twitter

Pinterest