Löytö: Vihreä Holvi

Löytö: Vihreä Holvi

vihreä holvi

Alkuvuodesta Kallion Harjutorin kupeeseen avattiin ravintola Vihreä Holvi.  ”Viihtyisäksi bistrotyyppiseksi ruoka- ja seurusteluravintolaksi” itseään tituleeraava paikka kuullostaa juuri minun kaltaiseltani ravintolalta ja kun sen sijaintikin on vielä lempihuudeillani Kalliossa, ovat olosuhteet uudelle suosikkiravintolalle jo lähtökohtaisesti kovin otolliset.

Uteliaana Kallion kokoajan monipuolistuvan ravintolaskenen uudesta tulokkaasta piipahdimmekin sympaattisessa ja nimensä mukaisesti kovin vihreässä Vihreässä Holvissa Juuson kanssa ex tempore -illallisella jo helmikuun tienoilla, emmekä suinkaan pettyneet. Samanaikaisesti tyylikkäitä ja rentoja annoksia nimittäin söi ilolla ja illallisesta jäi hyvä mieli!

vihreä holvi

vihreä holvi

Sittemmin pääsimme tutustumaan ravintolaan vielä huolellisemmin Suusta Suuhun -blogin Alisan ja Keittiössä, Kaupungissa -blogin Jaanan kanssa. Viiden ruokalajin yllätysmenu viineineen sisälsi kattavan ja kiinnostavan otannan ravintolan makumaailmoista, jotka saavat inspiraatiota niin idästä kuin lännestäkin.

Tyyliltään ruoka tosiaan on rentoa mutta samalla hienostunutta. Lautasasettelu miellyttää myös kovasti kaltaiseni esteetikon silmää. Aivan jokainen annos ei ehkä ollut minulle henkilökohtaisesti tällä illallisella nappiosuma, mutta kokonaisuutena ateria oli aivan yhtä mieluisa kuin ensimmäisellä käyntikerrallakin.

vihreä holvi

Alkuun söimme koko setin upeimman annoksen, lohipoken. Mm. jalapenomajoneesia, kirpakkaa pikkelöityä sipulia, seesaminsiemeniä ja rapeita riisikeksejä sisältänyt annos oli kuvan kaunis ja tolkuttoman raikas ja herkullinen.

Seuraavaksi pöytään tuotu tartar oli herkullista sekin, vaikkei aivan syömieni tartarien parhaimmistoon yltänytkään. Lihaa itseään vaivasi ehkä pieni suolan puute, muuten annosta maustaneet rapeat lehtikaalin muruset, aioli, kirpeä sipuli,  sinapinsiemenet sekä supertrendikäs tartarin kaveri graavattu keltuainen tukivat annosta oikein maukkaasti.

vihreä holvi

Pääruuaksi syömämme paistettu kuha broccolinin, retiisin, merilevän ja simpukka-voikastikkeen kera oli aterian isoin kysymysmerkki kohdallani. Annoksen makuyhdistelmät mietityttivät minua jo paperilla, eikä lautasen sisältö saatikka hieman epämääräinen lautasasettelu tuntuneet yhtään yhtenäisemmiltä.

En siis oikein tajunnut annosta, siitä puuttui sellainen punainen lanka, joka olisi ollut minun havaittavissani. Pahaa ei toki tämäkään lautasellinen silti ollut, päin vastoin! Jokainen annoksen komponentti oli varsin maukas itsessään 🙂

vihreä holvi

Aterian seuraava annos, sydäri, taas kuullosti paperilla täydelliseltä, muttei sitten maistunutkaan minulle käytännössä ihan niin hyvin kuin olin kuvitellut. Muhkea jenkkityylinen pannari, rapeaksi paistettu ja suolakiteillä aateloitu ankanmaksa sekä päälle valutettu vaahterasiirappi on todella nimensä veroinen, sydäntä läpätyttävä annos.

Omasta mielestäni annos olisi kuitenkin kaivannut vielä jotain mehevöittämään kokonaisuutta – ranskankermaa ehkä? Rasvaisuuden suhteen tässä setissä ei toki puutteita ollut, mutta pannari jäi lisukkeistaan huolimatta minusta hieman kuivaksi. Annoksen suositusviini, André Clouet Brut Grande Réserve, oli sydärille kuitenkin täydellinen, kokonaisuutta raikastava ja rasvaisuutta taittava kumppani.

sydäri

Jälkiruuaksi söimme vielä trooppisen hedelmäisen lautasellisen passionjäätelöä, ananasta ja basilikaa. Jälkiruoka oli mauiltaan raikas, vaikka se joiltain komponenteiltaan makuuni turhan makea olikin (niinkuin lähestulkoon jokainen elämässäni syömäni jälkkäri on tosin ollut).

Hunajainen ja raikas transsylvanialainen jääviini Liliac & Kracher  sen sijaan veti pisteet kotiin! Tätä lisää 🙂

Vihreä Holvi on sittemmin laajentunut: Harjutorin laidalla on tätä nykyä 58 henkeä vetävä terassi! Kesän alussa päivittynyt lista on jaoteltu pienempiin, ruokaisampiin ja makeisiin, joista ainakin itselläni alkaa kuola valumaan erityisesti ”pienten annosten” kohdalla. Näenkin jo itseni nautiskelemassa terassilla kananmaksamoussea, pulpoa ja pintagrillattua härän tartaria kylmä roséviini kädessäni…

Vihreä Holvi on minusta sympaattinen ja rento, hinta-laatusuhteeltaan oivallinen ravintola, jossa viihtyy selvästi vähän vaativampikin kulinaristi, kuin olusella piipahtava illanviettäjäkin.

Oletko sinä käynyt Vihreässä Holvessa? Mitäs tykkäsit?


Ravintola Vihreä Holvi tarjosi seurueemme ateriat, viinit maksoimme itse.

178 views

Possunfile korealaisittain + löytö: Mallaspossu

by Juulia 23 Comments
Possunfile korealaisittain + löytö: Mallaspossu

Yhteistyössä Mallaspossu

possunfile

Possunfile kuuluu tiiviisti lapsuusmuistoihini: äiti laittoi fileen paistopussissa uuniin ainakin kerran kuukaudessa ja jos oikein lykästi, sen kanssa sai suurta herkkuani perunamuussia. Äidin possunfilee oli eräänlaista arjen herkkua, jota syötiin harvakseltaan mutta se oli aina erityistä. Muistan kuitenkin monesti syöneeni muualla myös sellaista kuivaa ja mautonta possunfilettä, jota ei tosiaan tee mieli santsata. Possut on Suomessa jalostettu kovan rasvan pelossa melko läskittömiksi ja kun ne vielä kypsennettään pöpöjen pelossa suorastaan rutikuivaksi, en varmasti ole muistoni kanssa yksin!

Ilahduinkin kovin, kun Mallaspossu otti minuun yhteyttä ja tarjosi tilaisuutta testata heidän meheviksi ja maukkaiksi kehuttuja tuotteitaan. Kaartilan Mallaspossua on pääkaupunkiseudun kaupoista turha etsiä, sillä se päätyy tilalta pitkälti suoraan tukkuliikkeisiin ja ravintoloihin, tai se myydään kotipaketteina tilan nettisivujen kautta. Helsingissä Mallaspossua löytääkin toistaiseksi vain Roslundin lihakaupasta, josta sain hakea itselleni sekä kassleria että ulkofileetä sisältäneen paketin: kiitos vaan ja ei paineita – tämän kaliiperin laatulihaa nyt vaan ei sitten parane sössiä!

Mallaspossu ei kuulemma tartu pannuun, niin mehevää se on. Kun possu on keittiössäni melko harvinainen vieras (olen elänyt lähes koko aikuisikäni kasvissyöjänä), selvitin netistä etukäteen kaikki mahdolliset possunfile-valmistuvinkit, jottei moista herkkua tulisi vaan pilattua. Lopputulos onnistuikin tiiviin taustatyön ja varmasti myös raaka-aineen johdosta hienosti  – luojan kiitos – enkä joudu ainakaan tällä kertaa häpeäpaaluun pahvipossun kokkaamisesta.

possunfile

Menestyksekkään kokkailusession jälkeen Mallaspossua on helppo suositella kaikille liharuokien ystäville. Ilokseni sitä voi kuitenkin suositella myös tiedostaville lihansyöjille, vaikkei luomutilasta kyse olekaan. Kun itse pyrin syömään lihaa harvoin ja panostamaan tuolloin mahdollisimman eettiseen ja ekologiseen lihaan, veikkaan löytäväni itseni Mallaspossujonosta Roslundilta vielä monesti.

Miksi Mallaspossua?
  1. Mallaspossua käyttää pitkä litania arvostamiani Helsinkiläisiä ravintoloita. Hyvä kokki tunnistaa laadukkaan raaka-aineen, eikä huonoa suostu käyttämäänkään. Jos Mallaspossu siis kelpaa esim. Henri Alénille, niin se kelpaa taatusti minullekin!
  2. Mallaspossut ovat kotoisin juvalaiselta Kaartilan maatilalta, jossa possuja on kasvatettu aina 1920-luvulta saakka – kokemusta possujen hoidosta suvussa siis riittää. Tila on modernisoitu vastaamaan nykyisiä eläinsuojelullisia ja tuotannollisia vaatimuksia.
  3. Possut elävät tällä pikkutilalla tehotuotettuja serkkujaan hieman väljemmin ja hieman pidempään. Stressittömämpi ympäristö, mahdollisuus runsaampaan liikuntaan ja rauhallisempi kasvutahti tuottaa myös mehevämpää lihaa.
  4. Mallaspossujen ruokavalio koostuu pääsääntöisesti luomulaatuisesta mallasmäskistä jota tilalle tuodaan läheiseltä Saimaan Juomatehtaalta. Mäski päätyisi kompostiin, jollei sitä hyödynnettäisi possujen päivällisenä. Mallasmäskin lisäksi possujen aterioista löytyy kotimaista vehnää, rypsirouhetta, hernettä ja härkäpapua, jotka tulevat Kaartilan tilalle lähiseudulta.
  5. Mallaspossu ei syö soijaa! Jos voin valita lihaa, jota ei kasvateta vastuuttomalla tuontisoijalla, tai mieluummin soijalla laisinkaan, valinta on todellakin helppo. Ai miksi? Lue vaikka täältä 🙂

mallaspossu

Lihansyönnin eettisyys ja ekologisuus

Aihe on laaja ja herättää vahvoja tunteita niin puolesta kuin vastaan. Varsinkin kaltaiseni entisen kasvissyöjän onkin ehkä vaikea ottaa aihetta esiin kuulostamatta tekopyhältä. Yritetään nyt kuitenkin!

Oma pyrkimykseni on syödä lihaa harvakseltaan ja panostaa tuolloin laatuun, ekologisuuteen ja eettisyyteen. Yritän siis noudattaa WWF:nkin suosimaa mottoa ”vähemmän ja parempaa”.

Kotikeittiössä tämä pyrkimys toteutuukin verrattain hyvin: tilaan keväällä usein puolikkaan karitsan tai poron jaettavaksi pikkusiskoni kanssa ja tuo määrä lihaa riittää helposti koko vuoden erityishetkiä varten. Kaupassa pyrin tarttumaan luomuun ja ostamaan muutakin, kuin jauhelihaa tai arvo-osia kuten fileetä: maksaa, poskia, kieliä, potkaa, häntiä… Pyrin myös hyödyntämään ostamani lihan mahdollisimman tarkkaan, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että kun kotoa löytyy luullista lihaa, kalaa tai kanaa, löytyy sieltä myös kattilallinen lientä.

Sen sijaan ravintoloissa lautaselleni päätyy lihaa hävettävän usein. Lihan makuun päässyt lihani on toinen toistaan houkuttelevampien ruokalistojen (ja varsinkin pekonin) äärellä todellakin heikko! Suuri ongelmahan tämä ei olisi, mikäli söisin ravintoloissa harvoin, mutta sehän ei pidä lainkaan paikkaansa…

Olen viime aikoina onneksi tiedostanut ravintolakäyttäytymiseni lihaisan sudenkuopan ja pyrkinyt valitsemaan sielläkin lautaselleni nyt useammin niin kasvista kuin kalaakin. Lihaa tilaan parhaimmalla omatunnolla sellaisiassa ravintoloissa, joihin se ei todennäköisesti saavu tehotuotettuna, geenimanipuloidulla ja vastuuttomalla soijalla ruokittuna ja lentorahdattuna maasta X, ja mikäli listalla on sisäelimiä tai vähemmän arvostettuja ruohonosia, valitsen uteliaana lähes poikkeuksetta niitä. Kuluttajana voin yrittää vaikuttaa ravintoloiden tarjontaan esim. kysymällä, mistä heidän käyttämänsä liha on peräisin, ennen kuin sitä tilaan (jos sitten edes tilaan).

Tämän selostuksen perään on ehkä hyvä vielä mainita, että ihanneminäni pyrkii juuri nyt kovasti tukahduttamaan muiston lähimenneisyydestä, kun kiireessä ja nälässä piipahdin ketjuburgerilla, kröhöm. Enkä tosiaankaan valinnut vegepihviä… Työtä siis vielä riittää minulla näiden hienojen tavoitteideni kanssa. Jokainen parempi päätös onneksi kuitenkin vie oikeaan suuntaan!

Mikäli pohdit laillani omaa lihansyöntiäsi ja sen eettisiä, terveydellisiä ja/tai ekologisia vaikutuksia, suosittelen lämpimästi tutustumista Lihansyöjien maa -kirjaan (Taru Anttonen & Jukka Vornanen, Into Kustannus). Kirja ottaa monipuolisesti, helppolukuisesti ja saarnaamatta kantaa siihen, miksi suomalaisen lihapainotteisen ruokavalion on muututtava. Luin sen itse lähes yhdeltä istumalta 🙂

Lisäksi kannattaa ehdottomasti tutustua vastajulkaistuun WWF:n lihaoppaaseen!

possunfile

Mikä lämpötila possulle?

Possua ei tarjota pinkkinä, sen tiedän minäkin. Eviran sivuilla possu suositellaankin kypsennettäväksi vähintään 70 asteen sisälämpötilaan, jotta sen voi syödä turvallisin mielin. Silloin ainakin vähärasvainen possunfile on kuitenkin jo auttamattoman kuivaa. Mielenkiinnosta hieman selvittelin asiaa enemmänkin, ja havaitsin, että esim. Yhdysvalloissa vuoden 2011 uusittujen suositusten mukaan porsaanlihan sisälämpötilaksi riittää 63 celciusastetta (lue lisää esim. täältä tai täältä). Matalampikin sisälämpötila nimittäin tappaa pöpöt, kunhan lihaa on kypsennetty tarpeeksi kauan.

Niinpä mehevän, mutta turvallisen possun paistamiseksi kannattaa uuni virittää matalaan lämpöön, kuten 100-125 asteeseen, ja antaa possun muhia siellä niin pitkään, että se saavuttaa sopivan sisälämpötilan. Hifistelijä pistäisi possunfileen tietysti kypsymään sous vide -keittimeen, jossa se voi pötkötellä vielä matalammassa lämmössä ja vielä pidemmän aikaa, mutta minultahan se sirkulaattori edelleen puuttuu, enkä ole toistaiseksi kotikutoisella viritelmälläni kypsentänyt muuta kuin kalaa.

Mehukkaan uunipossunfileen himoissani uskaltauduin kuitenkin tällä kokkauskerralla jättämään sisälämpötilan reilusti Eviran suositusten alle, 66 asteeseen, ja lopputulos suorastaan suli suuhun. Sisälämpötilaa valitessa kannattaa muuten pitää mielessä, että se yleensä nousee vielä muutaman asteen fileen levätessä ja tasaantuessa folion sisällä.

Makeantulinen possun ulkofile uunissa

4:lle

n. 800 g possun ulkofileetä (Mallaspossua)

1-2 rkl gochujang-tahnaa (*

1-2 rkl juoksevaa hunajaa

n. 1 rkl öljyä

n. 1 tl suolaa

paistomittari

Ota possunfile huoneenlämpöön n. tunti ennen kuin aloitat laittamaan ruokaa. Ripottele fileen pintaan suolaa ja ruskista se (valurauta)pannussa kauttaaltaan. Mikäli fileessä on rasvakerros, viillä siihen ensin ristikko veitsellä ja aloita ruskistaminen rasvapuolelta. Hiero ruskistetun fileen pintaan sitten gochujangia ja hunajaa.

Tyrkkää fileen keskikohtaan paistomittari ja laita filee (mahdollinen rasvakerros ylöspäin) 120 asteiseen uuniin. Kaada paistovuuan pohjalle desin verran vettä. Voit valella lihaa paistamisen aikana muutamaan kertaan pohjalle kertyvällä nesteellä. Paista filettä, kunnes sen sisälämpötila on 63-70 astetta – minun uunissani tähän meni reilu tunti. Ota possunfile sitten uunista ja kääri folioon lepäämään ainakin vartiksi. Muistathan, että sisälämpötila jatkaa tässä vaiheessa kohoamistaan vielä muutaman asteen.

Kun filee on vetäytynyt tarpeeksi vähintään vartin, ja aterian muut osaset ovat valmiina, voit viipaloida fileen ohuelti lihasyiden vastaisesti. Tarjoile tulisenmakea possunfile joko vielä lämpimänä tai hieman pidempään vetäytyneenä/jäähtyneenä korealaistyyppisen kurkku-retikkasalaatin ja kimchikastikkeen kera (ohje seuraa perästä)!

mallaspossu

Kurkku-retikkasalaatti korealaisittain

4:lle

n. 300 g daikonretikkaa

n. 100 g riisilastuja / leveitä riisinuudeleita

n. 150-200 g kurkkua

1 mieto chili

2 kevätsipulia

n. 1 rkl seesaminsiemeniä

½ tl seesamiöljyä

n. 1 tl kalakastiketta

n. 1 tl riisiviinietikkaa

n. 1 tl sokeria

1 ruukku korianteria varsineen

(puolikas valkosipulinkynsi)

Pätkäise kevätsipulit kahteen osaan puolivälistä ja suikaloi ne sitten pitkittäin mahdollisimman ohuiksi suikaleiksi. Laita ne jääkylmään veteen jääkaappiin siksi aikaa, kun valmistelet salaatin muut osat.

Kuori daikonretikka ja puolita se pitkittäin kahtia. Viipaloi retikka pitkittäin hyvin ohuelti, esim. mandoliinilla tai juustohöylällä. Viipaloi myös kurkku samaan tapaan pitkiksi ja ohuiksi suikaleiksi. Keitä riisihiutaleet tai -nuudelit kypsäksi, huuhdo jääkylmällä vedellä ja valuta.

Sekoita kulhossa pieneksi silputtu chili, seesamiöljy, puolet seesaminsiemenistä, riisiviinietikka, sokeri, kalakastike sekä hienoksi murskattu valkosipulinkynsi, mikäli sitä käytät. Lisää kulhoon retikka ja kurkkuviipaleet sekä kypsät riisihiutaleet tai -nuudelit ja sekoita huolella. Pilko korianterin varret pieneksi silpuksi ja lisää ne salaatin sekaan.

Juuri ennen tarjoilua voit valuttaa kevätsipulit, joiden pitäisi siinä vaiheessa olla hauskasti kähertyneitä, ja lisätä sekä ne, että korianterin lehdet salaattiin. Ripottele pinnalle vielä loput seesaminsiemenistä ja tarjoile possunfileen ja kimchikastikkeen kera.

Kimchikastikkeen ohjeen löydät täältä! Kastiketta kantaa ohentaa tätä salaattia varten hieman vedellä.

mallaspossu

*) Gochujang on korealainen chilimaustetahna, jonka pohjana on fermentoitunut papu- ja/tai riisitahna. Se on vahvaa ja todella addiktoivaa, ja rakastan laittaa sitä vähän ruokaan kuin ruokaan! Gochujangia löytyy nykyään hyvinvarustelluista kaupoista, mm. lähikaupastani, joten sitä varten ei tarvitse taivaltaa välttämättä aasialaisiin ruokakauppoihin. Voit korvata gochujangin jollain muulla voimakkaan makuisella chilitahnalla, tai ruokalusikallisella misoa, johon sekoitat niin paljon chiliä kuin mielesi tekee.

240 views

Löytö: Ravintola Kamome (osa 2)

Löytö: Ravintola Kamome (osa 2)

Hamachitartar ja lime-soijajäätelö

Löysin Ravintola Kamomen viime kesänä, juuri ennen kuin Juuso muutti sen yläkerrasta luokseni. Olimme kumpikin talsineet ravintolan ohi varmaan satoja kertoja, mutta sisään emme jostain syystä uskaltautuneet ennen kuin Juuson vihoviimeisellä Punavuoriviikolla.

Kamome teki tuolloin meihin molempiin niin suuren vaikutuksen, että kirjoittelin löydöstäni innoissani teillekin. Ravintolan ruoka oli ensiluokkaista ja sekä miljöö että palvelu eleettömän ystävällistä. Ihastuin erityisesti ravintolan tavasta yhdistää japanilaisia ja suomalaisia makuja kiinnostavalla tavalla.

Sittemmin opin, että Kamomessa on viime keväästä asti vaikuttanut saksalainen huippukokki Gerald Zogbaum, jolla oli aiemmin Saksassa Michelintähdellä varustettu ravintola. No sehän selittää, ajattelin, ja päätin vakaasti vierailla Kamomessa mahdollisimman pian uudelleen.

Vastahöyrytettyjä possusämpylöitä char siu bao,  kotitekoista kimchiä, muikku nanban zuke sekä mustekalaa ja misoa makeassa soijakastikkeessa.

Ennen kuin kuitenkaan ehdin paikalle omin nokkineni, oltiin Kamomessa bongattu kesäinen blogipostaukseni ja heiltä tuli kutsu tutustumaan ravintolan uudistettuun ruokalistaan. Niinpä kipitimme Juuson vanhaa kotikatua pitkin taas paikalle, valmiina makumatkailemaan; odotukset olivat korkealla ja hieman jännitti, etukäteen kun oltiin sovittu visiitillemme aika, jolloin myös tähtikokki Zogbaum olisi paikalla.

Jää kuitenkin rikkoutui nopeasti, kun emäntämme Angela tervehti meitä jo ovella cavalasillisten kera. Ensimmäinen annos, hamachi tartar soija-limejäätelöllä saapui pöytään lähes istuuduttuamme: suolaisen kirpeä jäätelö täydensi raikasta tartaria uskomattoman hienosti, enkä oikein vieläkään osaa elämystä artikuloida syvää ja onnellista huokausta paremmin.

Seuraavaksi pöytään kannettiin lajitelma erilaisia herkkuja: char siu baoja eli höyrytettyjä possusämpylöitä, kimchiä, japanilaiseen tyyliin viinietikassa marinoituja muikkuja sekä edellisvisiitilläni ihastuttanutta/ihmetyttänyttä mustekalaa mison ja makean soijan kanssa (mikä oli muuten tälläkin kertaa todella mainiota, tosin ehkä aavistuksen miedompaa kuin muistin).

Onsen Tamago eli kylpevä muna – oma reseptini tälle herkkupalalle löytyy täältä!

Alkupalalajitelmaan kuului myös henkilökohtainen suosikkini koko ateriasta, onsen tamago. Hitaasti lämpimässä kylvyssä kypsyneen munan valkuainen oli täydellisen silkkinen ja keltuainen aavistuksen paksuuntunut, täyteläinen ja juokseva. Muna kellui todella aromaattisessa ja vahvassa dashiliemessä, jollaiseen voisin itsekin varsin hyvin laskeutua lillumaan näinä marraskuun pimeinä iltoina.

Ihastuin annokseen niin, etten meinannut millään raaskia syödä koko lautasellista. Säästelin sitä hartaasti ja hitaasti vähän kerrallaan lusikoiden, kunnes lautanen oli pakko luovuttaa uusien tieltä pois.

Kultaotsa-ahvensashimin kanssa joimme Takehara Junmai ”True Mirror” sakea: aavistuksen kukkea ja banaaniarominen sake jakoi meidän mielipiteet, minä ihastuin, Juuso ei niinkään.

Juomat olivat läpi aterian täydellisesti annoksilleen sopivia. Pääsimme tutustumaan kolmeen eri sakeen, joista yksi oli kupliva. Lisäksi ruokajuomina oli mm. ihania rieslingejä Viinitieltä.

…ja annokset vain jatkoivat ilmestymistään pöytäämme. Nipin napin toivuttuani onsen tamagon aiheuttamasta sydämentykytyksestä, kannettiin pöytäämme kokonainen kultaotsa-ahven! Tällaisia annoksia Kamomessa kuulemma tarjotaan vain, jos kalaa on saatavilla tuoreena – meillä kävi siis niinsanotusti mäihä. Kultaotsa-ahven oli leikattu suupaloiksi, joista puolet oli valeltu kuumalla vedellä. Moista sashimiannosta en konsanaan ole nenäni alle saanutkaan.

Kultaotsa-ahven sashimi

Wagyu-härkää mison ja nashipyreen kera

Upean sashimiannoksen jälkeen alkoi napamme jo ratkeilla liitoksistaan. Lautasellinen seuraavaa houkutusta odotti kuitenkin jo: hiillostettua Waguy-härkää misolla ja nashipäärynäpyreellä sekä tahmean mausteisia ribsejä. Mehukas härkä oli juuri ihanasti pinnaltaan karamellisoitunut ja ribsien glaseeraus oli koukuttavan tiukka (oikein pistävää kalakastiketta ja suolaista misoa, nam!)

Sticky spareribs

Seafood nabe

Ikäänkuin siinä ei jo olisi ollut tarpeeksi, luoksemme tuotiin valtava tarjottimellinen kaikenlaista herkkua: lohta, piikkimakrillia eli hamachia, tofua, sinisimpukoita, siitakesieniä, jättirapuja… Niiden mukana tuli kattilallinen maukasta ja tulikuumana höyryävää lientä, jossa saimme itse kypsennellä makupalamme.

Puuha oli todella hauskaa, joten hetkeksi suorastaan unohdin miten ähkyssä jo olin – eihän tällaisia herkkuja nyt syömättä jätetä? Viimeiset suolaiset herkut eli onigiri (jonka mausteeseen yukariin ihastuin edellisvisiitilläni suuresti, ja josta olen kirjoitellut hieman enemmän tässä onigirazu-jutussa) sekä happamankirpeä tsukemono (eli erilaiset hapatetut vihannekset) upposivat meihin täysinäisestä tilasta huolimatta kuitenkin vielä tämän jälkeen kuin varkain.

Kotitekoinen mochi mustaseesamilla ja litsisorbetilla, lasissa ihanasti pirskahteleva Sparkling Sake Awayuki.

Kun pöytään tuotiin ensimmäinen jälkiruoka, huokasin helpotuksesta – toisaalta harmittelin jo ikimuistoisen illan lähestyvää loppua. Lasi on minulla niinsanotusti siis aina sekä puolitäysi että -tyhjä, vaikka Kamomessa se taisi kyllä olla kokoajan täysi, niin hyvää huolta meistä pidettiin 😀

Kotitekoinen mochi mustalla seesamilla ja litsisorbetilla oli minusta hieman erikoisesta koostumuksestaan huolimatta ihanaa, tässä höyrytetyssä riisitaikinapallerossa kun on todella mielenkiintoinen puruvastus ja musta seesamitahna sopi sen aromiin hienosti. Juusolle sen sijaan kolahti mochia seuraava suklaakohokas puolukkasorbetilla niin, että hän söi suurimman osan minunkin annoksestani. Muutama päivä sitten hän mainitsi muistelevansa annosta edelleen kaiholla – pitänee opetella tekemään suklaakohokkaita!

Suklaakohokas ja puolukkasorbetti

Voitte varmaan kuvitella, että kun lopulta noin neljä tuntia ravintolaan astumistamme myöhemmin vyöryimme ovesta ulos, olimme aika lailla sanattomia. Moista elämysmakumatkaa ei tule kovin usein koettua, saatikka niin ystävällistä ja huomaavaista emännöintiä. Listan parhainta antia oli mielestäni edelleen japanilaiset ja japanilais-suomalaiset annokset, joiden kaltaisia ei vastaan kävelekään ihan jokaisessa japanilaisessa ravintolassa. Niiden rinnalla jäi kakkoseksi kaikki listan muut muihin Aasian maihin pohjaavat annokset, niistä kun puuttui tuo erityisyys.

Aterian loppupuolella pääsimme juttelemaan sekä Angelan että Geraldin kanssa pitkään ja hartaasti: sain kuulla mm. heidän Virossa sijaistevasta maatilastaan, jossa he kaavailevat tulevaisuudessa kasvattavansa pääosan ravintolan vihanneksista. Samaisella maatilalla ollaan pian tekemässä myös omaa kojia ja jopa misoa, mille todella nostan hattua! Ei jäänyt epäselväksi, minkä tasoista parin omistauminen gastronomialle ja japanilaiselle ruokakulttuurille oikein on.

Illan päätteeksi kurkkasimme vielä naapuritilaan (entiseen kahvila Kuumaan), johon pariskunta on remontoimassa Kamomen jatketta: kahvilaa/workshoptilaa, jossa tullaan järjestämään erilaista japanin kulttuuriin liittyvää ohjelmaa niin meille helsinkiläisille, kuin korvapuustityöpajaa ravintolassa edelleen juokseville japanilaisille Ravintola Lokki -elokuvan faneillekin.

Ravintola Kamome
Pursimiehenkatu 12, 00150 Helsinki


Illan tarjosi meille Ravintola Kamome. KIITOS ♥

228 views

Löytö: Kamome

Löytö: Kamome

Vähän kaikkea, kiitos

Olen kävellyt legendaarisen Ruokala Lokin, aka entisen Kahvila Suomen, eli nykyisen Kamomen ohi viime vuoden aikana satoja kertoja ihmetellen joka kerta sinne suuntaavien ja paikkaa kuvaavien japanilaisten turistien määrää. Oli vuodenaika tai sää mikä tahansa, tähän piskuiseen paikkaan on ollut aina tunkua. Kymmenen vuoden takainen elokuva Ruokala Lokki teki kuvauspaikastaan kuuluisan, mutta vaikka sekä omistajat että konsepti ovat paikassa vaihtuneet, jaksavat turistit tänne edelleen vaeltaa.

Kun kuulin ja näin blogaajaystävieni Jaanan (Keittiössä Kaupungissa) ja Idan (365 days with Ida) käyneen Kamomessa, minulle tuli kiire päästä sinne vihdoinkin itsekin. Miten sitä voikin yli vuoden tallustella jonkun kiinnostavan paikan ohi astumatta ikinä sisään? Hyi minua 🙁 Parempi myöhään kuin ei milloinkaan siis tämänkin asian kanssa, ja niinpä suoriuduin ovesta sisään vihdoin itsekin.

Ekalla testikerralla käväisin Kamomessa yksin lounaalla, mikä tosin oli virhe – Juuso, joka asui useamman vuoden aivan naapurissa, sai nimittäin hepulin: ”MÄKIN HALUAN SINNE!” Kas kun ei ollut tullut kunnolla puheeksi, että meitä kumpaakin paikka niin kovasti utelutti! Kamomessa tarjoillaan päivittäin lounasta lounaslistalta, mutta ainakin omasta mielestäni kannattaa valita päivän lounastarjotin, joka maksaa 15 euroa ja sisältää alkupalan, pääruuan sekä jälkiruuan.

Ravintola oli testikerrallani lounasaikaan lähes jokaista pöytää myöten täynnä, joten tarjotintani sain odotella lopulta yli puoli tuntia. Kiireisen lounaan paikka tämä siis ei ehkä ole, varsin kiireettömänä onneksi tällä kerralla olin kuitenkin liikkeellä. Tarjotin sisälsi testipäivänäni kana-inkivääri-pyöryköitä dashiliemessä, grillattua makrillia sekä hiillostettua kurkkua ja lopuksi vielä pienen suklaa-tyrnitäytteisen pannukakun.

Öljyinen, mehevä ja suolainen makrilli mureni ihanasti haarukassa ja hiillostettu kurkku sopi sen kaveriksi loistavasti. Supisuomalaisen oloinen piparjuurijugurtti toimi annoksessa juuri niin hyvin kuin odottaa voi ja varsin kauniisti tässä annoksessa yhdistyikin niin japanilainen kuin suomalainenkin makumaailma.

Kirkas dashiliemi jäi omaan makuuni aavistuksen valjuksi, mutta kanapyöryköissä makua sitten piisasikin. Näin ollen annos oli loppujenlopuksi varsin tasapainoinen.

Jälkiruuaksi mutustelemani pieni täytetty pannukakku oli rapea ja herkullinen, tosin täyte makuuni hieman liian makea (mutta niinhän ne jälkiruuat aina ovat). Tyrniä olisin siis suonut annoksessa olevan vaikka vähän enemmänkin. Erittäin mukava lounaskokonaisuus tämä tarjottimellinen kuitenkin oli, suunnittelen jo uutta lounasvisiittiä!

Ennen kuin sille toiselle lounaalle kuitenkaan uskallan suunnata, oli Juuso vietävä Kamomeen. Vietimme juuri ennen juhannusta viimeistä iltaamme Punavuoressa (nythän me asumme jo molemmat Herttoniemessä), joten Kamome oli luonteva valinta nälän kurniessa: erityiselle illalle erityinen ravintola kiitos.

Ravintolassa oli tälläkin kerralla vilinää – turistit eivät selvästi tiedä, ettei juhannuksen aatonaattona kuuluisi enää olla Helsingissä. Alkuun meille tuotiin Kamomen ihanaa kunnolla suolaista leipää, sekä kalaisa keittiön tervehdys.

Ahneita ja nälkäisiä kun oltiin, tilasimme kumpikin oikein alkupalatkin: minä Jaanan ja Idan kuvista kadehtimaani parsaa pehmeäksi keitetyn munan ja hasselpähkinävinegretin kera ja Juuso bliniä. Graavilohta, hunajasinappia sekä taimenenmätiä sisältävä setti oli Juusolle selvästi nappivalinta, kuten ilmeestäkin näkyy. Ainoa kritiikki tuli siitä, ettei blini uinut voissa, kuten täällä meilläpäin on yleensä tapana 😀

Paahdetut vihreät parsatangot oli paistettu juuri sopivan napakoiksi, mutta kieleni vei erityisesti kirpeässä hasselpähkinävinegretissä uiskentelevat rouskuvat parsaviipaleet. Rapeaksi paistettu viljaseos annoksen päällä viimeisteli nautinnon – oivaltava ja ihanan erilainen parsa-annos tämä Kamomen lautasellinen!

Pääruuaksi valitsimme yhteisin tuumin Tsumamit eli valikoiman pieniä annoksia, joiden kylkeen nappasimme lasilliset sakea.

Pöytään alkoikin pikkuhiljaa ilmestyä kaikenlaista jännää: soijassa ja mirinkastikkeessa haudutettua mustekalaa, seesamikastikkeessa pyöriteltyä kurkkua, marinoitua muikkua, hapatettuja ja säilöttyjä kasviksia, onigiri -riisipalloja ja misokeittoa.

Hurahdimme kumpikin seesamkastikkeessa mehustuneeseen kurkkuun, jota pöytään onneksi tuotiinkin kukkurainen kupillinen. Myös muikut maistuivat kummallekin –  sekä kurkku- että muikkuannokset sisälsivät tuttuja makuja kiinnostavalla pienellä twistillä.

Misokeitossa uiskenteli todella silkkisiä tofukuutioita, mutta kuvaahan en koko kulhollisesta hoksannut edes napata, niin ahnaasti sen kulauttelin. Tsukemono eli hapatetut ja pikkelöidyt vihannekset olivat täynnä mielenkiintoisia makuja – esimerkiksi kiinankaalista maistoin jopa kimchimäistä syvyyttä, kirpeys tosin löi päällimäisenä läpi jokaisessa suupalassa. Ymmärrän nyt, miksi näitä ei syödä kerralla enempää 😀

Ihastuin myös kukkean aromikkaaseen onigiriin – arvuuttelimme Juuson kanssa olisiko riisi maustettu jasmiiniteellä, tai ehkäpä kiinanruusulla, mutta ei. Violetin vivahteen ja kukka-aromin salaisuus olikin yukari, joka on kuivattua ja jauhettua punaista shisonlehteä, ei siis kukkaa lainkaan.

Erityisjännä osa valikoimaa oli marinoitu mustekala. Tekstuuri oli saman aikaisesti sekä murea että joustava, ja maku erittäin voimakas. Erikoista. En ole ihan varma, pidinkö siitä, tosin olen samaan aikaan aika varma että haluan maistaa sitä uudelleen 😀

Samaten jännäksi osoittautui sake, Hakutsuru Junmai Ginjo. Olen toki juonut sakea ennenkin, mutta en tosiaan muistanut aivan, miltä se maistuu! Valitsimme listalta saken, jonka kuvailussa ei käytetty sanaa banaani, lähtökohtaisesti kun en banaanista juomissani niin välitä (ainakaan, jos kyse on oluesta). Tämän saken maut toivat mieleen eniten hunajamelonin, ehkä myös aavistuksen vaniljaa, kuten kuvailussa luvattiin. Mielenkiintoni sakea kohtaan on nyt herännyt.

Ravintola Kamome
Pursimiehenkatu 12, 00150 Helsinki

Ps. Hetkinen … kaivelin juuri Kamomen nettisivuilta tiedon, että ravintolan tiimistä löytyy mm. saksalainen Michelin-tähtikokki Gerald Zogbaum – sehän selittääkin jo aika paljon! Mitä saksalainen Michelin-tähtikokki tekee Punavuoressa jää sen sijaan olemattoman saksantaitoni takia Guuglen uumeniin. Täytyy varmaan siis käydä paikan päällä kyselemässä, voi kamalaa 😀 (lisätty 13.9.2016)

146 views